Marjan koiruudet

Kanamainen juttu

2012-02-23T02:10:00.001-08:00

Sisun kasvattajan sivuilta Handskesista löytyy tietoa mm. kondrodystrofiasta. Mikäli harkitset matalaraajaisen koiran hankkimista, tai olet jo sellaisen hankkinut, kannattaa tutustua. Tai mielestäni pitää. Tieto lisää tuskaa, mutta kun on koirista kysymys, niin sen tuskan kanssa on opittava elämään.

Tällä nyt ei ollut mitään tekemistä kanamaisen jutun kanssa, mutta tämä asia on ollut pitkään mielessä, ja kun Tarja sen kirjoitti, niin mitäpä minä sitten - no, näitä kanamaisuuksia.

Alho

Alho on rauhallinen ja harkitsevainen kukko, joka hengailee vanhojen kanojen kanssa. Kaneli ja Iso Musta Kana Klaara ovat kanalan "johtajakanat", ja Alho sitten passaa rouvia kantamalla niille herkkuja.
Pieniä kanoja Alho komentaa, mutta pienet on niin kiireisiä, etteivät juurikaan piittaa Alhon motkotuksesta, vaan touhuavat omiaan. Alho seurustelee kyllä nuortenkin kanssa, mutta viihtyy paremmin vanhojen ja rauhallisten rouviensa kanssa.

Luumu

Isojen puolella on aina rauhallista. Ne eivät hötkyile, vaan odottavat, että saan ruokakipot paikoilleen ennen kuin alkavat syömään. Jos verkko-ovi jää auki kukaan ei ryntää mihinkään, paitsi tietenkin joku pienistä isojen puolelle. Isot suhtautuvat vieraileviin tähtösiin leppoisasti. Niiden kupit ei mene koskaan nurin, eikä purut lennä seinille.
Pienet, ja pienistä varsinkin nuoret, pistävät purut kerran päivässä ympäri. Kuten myös ruokakipat. Vesiastia onkin kiinnitetty jo kauan sitten nippusiteillä tolppaan.

Peikko

Peikko on nuori kukko, josta on kasvanut komea poika. Sen heltta on napakka ja se on malliltaan neliömäisempi kuin Alho. Peikko jaksaa nuorten kanojen kotkotuksia, ja kertoo niille herkuista, mutta napsii niitä kyllä omaan nokkaansakin. Alhon kanssa ne tulevat hyvin juttuun, syövät samasta kipasta vierekkäin, ja mahtuvat kulkemaan yhtäaikaa. Peikko ja Alho syövät yhtäaikaa kanojen kanssa, mutta erikoisherkkuja ne jakavat suosikkikanoilleen. Jos olen kätkenyt ruokaan vaikkapa maissia, ne saattavat kantaa sen suosikkinsa eteen ja kovasti pulputtaa, mutta pulputus sitten houkuttelee muutkin katsomaan mitä herkkua on löytynyt, ja suosikki saattaa jäädä ilman.

Pieniä kanoja,
vasemmalta Liima, Popkorni ja Iso Musta

Vanhat kanat komentavat nuorempia väistämään koppasemalla niitä päähän, jos ne eivät huomaa antaa tilaa. Vanha kana saattaa katsoa mikä herkku on kyseessä, ja jos ei kiinnosta se jättääkin sen syömättä, ja sitten nopein nuorista nappaa sen suuhunsa.
Isoja herkkuja, mitä ei kerralla saa syötyä kana kantaa juosten "piiloon" ja jos muut seuraavat kana pudottaakin herkkunsa ja kipittelee takasin ruokakipolle napsimaan, sillä aikaa kun muut koittavat saada herkkupalaa jaettua.

Pumpuli

Kanojen kuuluisaa nokkimisjärjestystä en ole omassa kanalassani saanut selville. Vain nuo kaksi, Kaneli ja Iso Musta erottuvat sellaisina joita kaikki kunnioittavat. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne ottavat kaiken toisilta, ja määräävät kaikesta. Niillä on elämänkokemusta, joten niistä otetaan mallia.
Pienet Pumpuli, Popkorni ja Ananas mennä höseltävät touhukkaina, ovat aina ja joka paikassa mukana uteliaina seuraamassa mitä sitten teenkin. Unelma, Havukainen, Pikku Kana ja Orvokki ovat sellaisia tavallisia kanoja. Sitten on Pulu ja Pulun hautoma Liima. Liima on viime kesän tipuja, ja on jo päässyt Pulun siipien suojasta. Nuorimpana se ei kuitenkaan ole mitenkään alakynnessä, vaan touhuaa muiden mukana kanojen juttuja.

Isot kanat

Isot kanat ovat hurmanneet minut täysin. Niiden rauhallinen ja tyyni elämäntapa on mukavaa vaihtelua hätäisten ja kiireisten pikkukanojen touhottamiseen.
Pesusaavi on oikea herrasmies, suuri kuin pesusaavi, tuiman näköinen, mutta kiltti mussukka. Se kantaa kaikki herkut kanoilleen, jokaiselle vuoronperään, ja nyt nuori Luumukin on jakelussa mukana, kun alkoi munimaan. Nokkonen, taivaan vanha kana, innostui myös munimaan. Tasaisesti isojen puolelta tulee joka toinen tai kolmas päivä kolme munaa.

Nokkonen

Pesusaavi tulee eteeni kallistelemaan päätään, ja annan sille herkun, jonka se käy pudottamasssa jonkin kanan eteen pulputtamalla samalla, ja nokkaisee herkkua jos ei kana heti sitä huomaa. Jos kana ei herkkua huoli, Pesusaavi nostaa sen ja pudottaa uudelleen. Niin kauan, että joku kanoista sen huolii.
Pesusaavi vahtii kanojen syömistä. Se seisoo topakkana, ja katselee. Se syö sitten kun kanat on syöneet, ja vaikka sille tarjoaa kuppia suoraan nokan alle, se ei syö. Kutsuu vaan kanoja, tai nostaa kupista niille ruokaa.
Kanalan talvi on taas mennyt, ja nyt odotan, että aurinko sulattaa lumet ja kanat pääsisivät ulos. Mutta siihen on vielä aikaa.

Mustikka

Pesusaavi

Uusi vuosi, uudet kujeet

2012-01-13T08:50:00.000-08:00

"Anna mun kaikki kestää!"

Ja kestäähän se, koska kleini on (lähde wikipedia) "yleensä ystävällinen, sisukas, valpas ja vilkas. Se on uskollinen omistajalleen, helppo kouluttaa ja oppii nopeasti."

Ystävällisyyttäni minä ahkeroin armastukselleni "lumen turkkiin paakkuuntumisen esto" -haalarin, ja ystävällisyyttään Mese suhtautui haalariin, kuten yleensäkin kaikkeen, suvaitsevaisesti.

Iloissani ällistyttävästä luovuuden puuskastani lähdimme koekäyttämään haalaria lumisateeseen, mikä olisi saanut joulukorttikuvaajat henkäilemään ihastuksesta.
Mese mennä pompahteli kohti peltoa. Se poikkesi tieltä metsään ja ilman sen kummempia ponnistuksia haalari ikään kuin valui pois Mesen päältä, ja jäi lumeen kun Mese jatkoi matkaansa, tuskin edes hidastamatta vauhtiaan, takaisin tielle.

Myönnän, että ensi reaktioni oli hieman typerästi huutaa "Mese EEEIIII!", koska haalarihan oli jo metsässä. Ja mitäköhän Mese olisi voinut enää tehdä? Valua takaisin haalariin?
Mutta hätäkös tässä, Sisuhan on opetellut nostamaan tavaroita minulle, joten sehän sen noutaa. Kaikkein tärkeintähän oli, etten vaan itse joutunut kävelemään haalarin luo sitä noin viittä metriä.

Sisu lähtikin reippaasti loikkimaan metsään, kun viittilöin käsilläni kohti oletettua haalarin sijaintipaikkaa ja kannustavalla äänellä hoin "Hae, hae Sisu!" ja "Tuo se!" ja "Ei sinne, tänne päin, tuonne suuntaan. No EI SINNE!" ja muita selkeitä ja vähemmän selkeitä ohjeita.

Tehtävä oli vaikea, varsinkin kun luminen kleispitz kirmaili mukana sotkemassa haalaria lumeen. Ehkä tuon omistajalleen uskollisen olennon suunnitelma välttyä tiikerikuvioiselta nöyryytykseltä oli yritys sulloa se riittävän syvälle lumeen, niin ettei sitä koskaan enää löydettäisi, mutta eihän sen pienet käpälät mitenkään saaneet kaavittua riittävästi lunta tuon kammotuksen päälle.
Sisu löysi haalarin, nosti sen ja alkoi laahata sitä minua kohti. Se pudotti sen vasta kun aloin kehua sitä, ja loikkasi muutamalla pitkällä loikalla luokseni, istui ja tapitti silmiini.

Uudestaan ja uudestaan edellinen toistui. Sisu lähti joka kerta yhtä innokkaana, ja joka kerta kun aloin sitä kehua se pudotti haalarin ja tuli luokseni, kunnes älysin olla hiljaa niin kauan, että se sai lumisen haalarin nostettua käteeni.

Lumet haalarista varisteltuani totesin sen olevan täysin ehjä. Kaikki tarrat olivat kiinni. Minulle on täysi mysteeri, miten ihmeessä Mese sai haalarin valumaan päältään niin vaivattomasti.
Koirat istuivat kauniisti vierelläni, Mese tapitti tarkkana, ja Sisu oli valmis noutamaan josko mitään noudettavaa olisi, joten minähän vähän ravistelin haalaria, heiluttelin sitä eri ilmansuuntiin pääni päällä ja linkosin sen takaisin metsään. Koirat ryntäsivät lentävän tiikerinnahan perään ja pomppivat sen päällä, Sisu kaivoi niin että lumi pöllysi ja Mese kiskoi sen tassujen alta haalarin ja kuljetti sitä oman mittansa, minkä jälkeen Sisu taas laahasi haalarin minulle.

Kotona etsin netistä haalarinompeluohjeet, ja hoksasin heti missä olin tehnyt ratkaisevan virheen. Suunnittelen sitä haalarinompelua nyt jonkin aikaa huolellisesti, niin eiköhän se kevät sieltä taas tule ja pelasta.

Mersu 4 vuotta

2011-11-16T04:31:00.000-08:00

Ihana karvakuutio, nevasiili ja ilopilleri täytti eilen neljä vuotta.

Marjan <3 pojat...

Joihin kuuluu myös herra Yy.

Rally-tokoilua

2011-10-31T03:52:00.000-07:00

Lauantaita vietettiin pitkästä aikaa koulutettavina, osallistuimme poikien kanssa rally-toko-kurssille, ja vihdoin alkaa selvitä tämän lajin salaisuudet.

Itse asiassa minun piti olla kuuntelemassa, mutta koska koiria oli ilmoitettu vain muutama, oli aikaa ja tilaa meidänkin koittaa.

Tästä lähdettiin. Paitsi että kuva on lavastettu. Eihän sitä nyt meidän sohvalla harrasteta, rally-tokoa.

Ja tähän päädyttiin. Molempien kanssa pääsin maaliin asti kävelemättä mitään tai ketään päin, kääntyilin oikeaan ja vasempaan, sekä osasin laskea kolmeen.

Teille, jotka ette ole lajiin tutustuneet, suosittelen! Selviää sitten teillekin tämä mysteeri, miten voi olla kolmeen laskeminen, ja oikeaan tai vasempaan kääntyminen, muka vaikeaa. Lisätään siihen vielä hihna, makupalat sekä se tosiasia, että nyt saa puhua ja antaa vihjeitä niin johan on tokoon kangistunut pää jumissa.

Tykkään!

Hengailua

2011-10-16T02:16:00.000-07:00

Pojat istuskelevat tai makoilevat,ja kesän aikana kärsivällisyys on kasvanut lampaiden kanssa hengaillessa. Itse voisin puuhailla jotain muuta, sillä Sisu ilmoittaa jos joku lampaista meinaa lähteä toikkaroimaan omille teilleen, mutta eihän siinä malta. On kiehtovaa seurata mitä lampaat syövät ja miten ne näppärästi puhaltavat toisesta suupielestä ulos kaiken mitä eivät halua.

Lampaiden kanssa kuljeskellessa minä menen niiden kanssa edeltä ja Sisu ja Mese tulevat perässä. Jos joku lammmas keksii kääntyä takaisin, Sisu seisoo takana estämässä, tai jos joku yrittää sivukautta, menee Sisu sen edelle ja ohjaa sen takaisin porukkaan.

Musta lammas on itsepäinen ja sille pitää huomautella tomerammin kuin ujommalle valkoiselle. Ruskea taas on melkein kuin koira, joka seuraa minua ja tulee pellollakin silloin tällöin rapsuteltavaksi ja ikään kuin tarkastamaan, että minä olen minä. Muut uskovat silmiään, niille riittää, että ne näkevät minut.

Mese kulkee Sisun seurana kun liikutaan, mutta pellolla se istuu minun vieressä. Sisu saattaa mennä niin, että lampaat jäävät meidän väliin. Mikäli se jää makoilemaan se tarkastaa silloin tällöin missä lampaat ovat tekemällä kierroksen lampaiden ympäri. Alkuun lampaat seurasivat sitä katseellaan, mutta nykyään ne jatkavat mutustamista, korvat vaan vähän heilahtaa.

Kun lampaat siirtyvät Sisu tulee ilmoittamaan minulle. Se tulee viereeni, katsoo lampaita, laskee päätään ja katsoo minua. Jos joku lähtee liikkeelle turhan reippaasti Sisu alkaa haukkua. Minusta tuntuu, että se ei niinkään hauku lampaalle, vaan minulle, että nyt jo pitäisi ehkä reagoida. Ja niinhän se on, usein yksi porukasta harhautunut saa muun joukon peräänsä, varsinkin jos se liikkuu reippaasti, ja sitten pitää koko porukka saada taas takaisin. Ja usein lampaat juoksevat luokseni kun Sisu haukkuu. Olisihan se mukava ajatella, että ne tulisivat turvaan, kun Sisu hälyttää vaarasta - mutta luulen, että Sisun haukkua on vaan usein seurannut taskustani kaivetut leivän palat.

Ajan kanssa Sisu oppii lukemaan ajatuksiani paremmin, minähän saatan yhäkkiä päättää, että mennäänkin lampaiden perässä, annetaan niiden etsiä mitä herkkuja löytyy. Joskus taas haluan, että lampaat pysyvät siinä missä on oltu. Samoin etäisyyden arviointi paranee, kuinka kauas voi antaa lampaan haahuilla, ja koska pitää koota lauma.

Sisu on hyvin hentomielinen, koskaan se ei juoksuta lampaita, vaan palauttaa harhailijan rennosti löntystäen takaisin, ja minäkin usein autan lampaita päätöksen teossa, mennäkö pois päin vai tullaako minun luokseni, kantamalla kuivaa leipää taskuissa. Sinänsä näppärää, siitä voi mutustella evästä koko porukka. Ja hauskaa on, laittamalla käden taskuun juoksevat koirat, lampaat ja kanat luokseni. Paitsi tietenkin Sisu, jos olemme lampaiden kanssa liikkeellä. Työhommat tehdään ensin, ja sitten vasta nautitaan palkka.

Kamerakävelyllä

2011-09-05T08:08:00.000-07:00

Joskus minä vielä luen tuon kameran käyttöoppaan. Ihan varmasti. Heti kun löydän sen.

Mutta asiaan. Kamera pääsi pitkästä aikaa mukaan kävelylle. Aurinkoinen ilma ja mukana ihastuttavat kuvauskohteet. Koirakuvia onkin jo melkoisesti, jokaikisen epätarkan, pimeän, yli- ja alivalottuneen olen säästänyt. Koska siinä on koira.

Minulla alkaa olla melkoisesti myös kukko-, kana-, lammas-, kissa-, sekä ns. taidekuvia. Niiden kuvauksellisen, tai yleensä minkäänlaisen arvon ymmärrän vain minä, ja mahdollisesti kuvaamani eläimen omistaja.

Omia koiria kuvatessa käy usein näin.

Mese alkaa poseerata. Kun se kuulee kameran rapsahtavan, se oitis ottaa siihen katsekontaktin ja kallistelee päätään söpösti. Siitä on tuhansia ja taas tuhansia "pään söpösti kallistelu" -kuvia, yleensä jonkin kiven tai kannon päällä, tässä tapauksessa lammessa.

Sisu sitten taas ei poseeraa. Kun se hoksaa, että kuvataan niin se ei yleensä tuo eikä vie sen touhuamista mihinkään suuntaan, jos jotain niin se juoksee luokseni. Yleisin Sisusta napattu kuva onkin tälläinen kohti kirmaus -kuva. Tässä tapauksessa alamäkeen.

Ikuisena haaveena on ne "lentokuvat", kaikki jalat ilmassa ja vielä sivusta. On niitä muutama, mutta sitä täydellistä koitan edelleen metsästää. Koirat kirmaavat sivuttain todella harvoin, ja jos ne sattuvat niin juoksemaan niin sitten on vähintään puita tai heiniä välissä. Pitäisi olla avustaja, joka kutsuisi koiria. Ja se menee säätämiseksi. Koiria pitää juoksuttaa uudestaan ja uudestaan ja viedä takaisin ja komentaa odottamaan. Ei se ole kivaa.

Yksi vaihtoehto kuvata molempia on ehdottaa niille, että ne kiipeävät samalla kivelle. Ja sitten saakin näitä hassuja kuvia. Näita on myös monta.

Tässäkin kuvassa Mese poseeraa. Samaan sarjaan kuuluu viisi kuvaa, joissa se katselee suoraan linssiin ja kallistelee päätään. Söpösti.

Tämä on mielestäni aika kiva, siinäkin mielessä, että olen vienosti toivonut, että kun minä pysähdyn istuksimaan, niin koirat voisivat käydä maate siihen lähistölle.

Tässä Sisu oottelee... ja kamera on tarkentanut hiekkaan. Kyllähän sen nyt jo pitäisi tietää, että tarkentaa aina vaan koiriin. Mutta minulle tämä kuva on työvoitto. Sisulla on ollut tapana "olla koira", siis nuuskutella sinne tänne kun olen jäänyt johonkin istumaan. Nuoren koirapojan mielestä odottelu on tylsääkin tylsempää, kun metsä on täynnä hajuja ja kaikki pitäisi päästä haistelemaan. Mutta tänä kesänä Sisu on alkanut pitää taukoja, ehkä siitä on tulossa aikuinen?

Häntänsä se nosti kun aloin tähdätä sitä kameralla, ja sitenhän se jo pompahti pystyyn ja kirmasi luokse.

Näitäkin kuvia, missä Mese juoksee kohti on paljon. Koska se on niin söpö.

Mutta koirakuvia ei koskaan ole liikaa, ja joskus vasta kun katselee näytöltä kuvia huomaa jotain kivaa. Useimmiten ei.

Tältäkin kävelyltä otin 95 kuvaa, joista yksikään ei ole mitenkään upea. Ihan kivoja tuli monta, mutta niitä ihan kivoja on kansiot pullollaan.

Mutta katsotaan sitten kun löydän sen käyttöoppaan ja opettelen oikein kuvaamaan. Ei kannata kuitenkaan henkeä pidätellä, se ei tapahdu ihan lähitulevaisuudessa... ja ehkei näihin kuviin ole sitenkään mitään eroa.

Koiruudet, kissaukset ja kanamaisuudet

2011-09-02T01:37:00.000-07:00

Puolitoista kuukautta sitten Havukainen (kuvassa on Popkorni) linnottautui pesään ja alkoi hautoa. Taputin hengessäni käsiäni yhteen - ja toivoin parasta. Että Havukainen jaksaisi hautoa loppuun, ettei muut munisi sen päälle, että kaikki menisi hyvin.

Ei mennyt.

Muut munivat sen päälle, minä en saanut munia merkattua, ja Iso Kana Klaara halusi myös hautoa. Se tuuppi Havukaisen pois pesästä ja Havukainen jatkoi hautomista viereisessä pesässä. Iso Kana ei kuitenkaan halunnutkaan hautoa koko päivää, vaan toikkaroi pihalla muiden mukana ja välillä kökötti pesässä, jos ei sitten tuuppinut Havukaista pois pesästä, sillä Iso Kana ei osannut päättää kummassa pesässä se haluaisi hautoa. Luultavasti aina siinä, missä Havukainen oli.

Joten otin munat pois, ja muutaman päivän päästä Havukainen antoi periksi - ja sitten Havukainen yllttyikin iloisesti.

Pulu on ollut vuoden verran reissussa, ja palatessaan sillä oli kaksi pientä mukanaan. Sinne vaan tuuppasin sen lapsineen kanalaan. Tipuset ovat nyt noin kolme viikkoisia, ja tosi tomeria.

Nostin niille vesiastian lattialle, mutta kun ne hyppelivät laatikolle ja kun Pulu toi ne illalla ulos, totesin, että kyllä ne pärjäävät.

Illalla Pulu ei vienyt niitä tekemääni pesään, vaan sinne ne kiipesivät orrelle, toinen tipu istui Pulun selän päällä ja toinen kömpi siiven alle nukkumaan. Pulu levitteli siipiään ja komensi toisenkin sinne yöksi.

Ihmeellisen kätevää. Siellä pienet ovat lämpimässä ja turvassa.

Mutta parasta kaikessa on, että Pulu antaa Havukaisen välillä vähän hoitaa tipusiaan. Ne nokkivat samalta kipalta ja Havukainen esittelee pienille kanalaa. Havukainen ei olekaan ulkoillut sen jälkeen kun alkoi tipusitteriksi.

Muut kanat olivat ihmeissään, ja kukot pysyttelivät ulkona ja pitivät hyvää välimatkaa Puluun sisällä. Se sai itse valita paikkansa orrella, ja se nyt sattui valitsemaan Pesusaavin paikan. Pesusaaville ei sitten meinannut löytyä uutta paikkaa, sehän on pesusaavin kokoinen, ei sellaiselle helposti löydy tilaa.

Jotenkin herttaista miten kukot olivat niin huomaavaisia. Saa nähdä kumpi saa Pulun hurmattua omaan parveensa.

Pulun mukana tuli myös kukkojen joukkoon uutta vahvistusta, Pikku Kukko. Joka oitis liihotteli metsään kun sitä esittelin. Ja liihoitteli sieltä sitten omatoimisesti pihaan ja yöksi kanalaan ja löysi paikkansa orrelta.

Havukainen yrittää vähän hoidella myös Pikku Kukkoa, mutta Pikku Kukko ei oikein arvosta tädin apua. Se selviää itsekin ja onkin tomera pikkuinen kukko poika. Sillä on kauniit mustat jalat, ja tässä vaiheessa se on melkein musta muutenkin, mutta luultavasti siitä tulee Ahlon värinen.

Saa nähdä mihin tässä vielä päädytään. Pikku Kukolle tarvitsisi tietenkin saada nyt omat pikku kanat ensi kesäksi... Harmaitahan minä nyt haluaisin. Tai niitä mustia.

Joten jos kaikki menee sopisasti Alho saa jatkaa seesteistä, rauhallista kukkoiluaan.

Mikäs tässä, kaikki napostelevat koirille heitettyjä luita vuorollaan. Niin kanat, koirat kuin Viisukin.

Siinä ei mennyt kuin viisi vuotta, ja nyt Viisu kulkee ulos ja sisään, eikä enää pelkää, että taivas putoaa niskaan.

Sisunen: testattu, tarkastettu, rokotettu ja maailman suloisin iso göötti. Pienihän se ei ole. Enää.

Että kaikki saisivat harrastaa...

2011-08-28T23:24:00.000-07:00

Heinäkuun viimeisenä sunnuntaina, siis gööttierkkarin jälkeen Pyhäjärviseudun kaverikoirat palkittiin Porin KV näyttelyn yhteydessä. Samanlaisen kunniakirjan ja mitalin sai myös Mese ja Hero kuin Pörröllä kuvassa, sekä muovikassilliset sponsorin juttuja.

Huolimatta siitä, että Mese kertoi mielipiteensä tuotteista nostamalla (juu KYLLÄ, siellä keskellä isoa kehää yleisön seuratessa) jalkaa kassiin, lahjoitin pussukan Ketterä-teamille,

ja seuraavana viikonloppuna istuin kirjaamassa numeroita Ketterän tokoissa. Kauhean kitinän kanssa kun enhän minä halunnut, ja olisihan minulla ollut muutakin tekemistä. Vastineeksi sain upean viikonlopun. Sain seurata hienoja koiria, upeita suorituksia, puhua koirista, koirista ja koirista.

Niinhän se on. Enää ei yhdistysten talkoisiin kukaan ilmesty, tulee viesti, että nyt ei pääse kun on jotain muuta. En minä osoita sormella ketään, ymmärrän kyllä, että ihmisillä on omakin elämä ja muut velvoitteet ja aina voi tulla jotain.

Ongelma on sama useissa yhdistyksissä, ja sitten samat ihmiset puuhaavat, että muut saisivat harrastaa. Minäkin kiepuin jos missä erkkareissa, paimennnustaipumuksissa ja jalostutarkastuksissa laittamatta tikkua ristiin. Sen kun ilmaannuin paikalle, käytin tuomareiden ja henkilökunnan aikaa ja lähdin pois.

Älkää vapaaehtoiset väsykö! Voi kun te jaksaisitte, että minäkin saisin harrastaa. Kyllä minä yritän olla mukana puuhamassa edes jotain pientä joskus.

Harrastelu kuukausi

2011-08-28T09:46:00.000-07:00

Minttu ja Sisu

Mikäs sopisikaan paremmin tähän uuden blogin alkuun, kuin aktiivinen harrastelupäivitys?
Nyt on harrasteltu niin, että tuntuu ja riittää.
Virallinen harrastelu alkoi gööttien erkkarista, mihin osallistuin Handskes Lysande Lulun kanssa. Päivä oli ihana, vaikkakin helle vei mehut tykkänään. Vanhat pojat Nallenevan Julkinen Eläin ja Voittajatyyppiä jaksoivat hienosti ja oli ihanaa nähdä rakkauslapsista N. Iso Musta Koira, Pipsa. Lulu sai kehästä EH:n.

Nämä kuvat ovat kuitenkin siltä päivältä kun Kuukiven täti poikkesi tyttösten kanssa. Muistaakseni oli tarkoitus ottaa poseerauskuvia tyttösistä, mutta kuinkas kävikään...

Aivan. Ainoa poseeraaja oli karvainen pikku setä.

Muuten meno oli lähinnä tämän tapaista kähjäämistä, mikä tuntui sopivan kaikille kähjäämiseen osallistuneille oikein hyvin.

Erkkarin jälkeen riensimme Kuukiven tädin kanssa gööttiyhdistyksen paimennustaipumustestiin. Tällä kerralla Sisu ei taipunut nautojen paimennukseen, mutta minä sitten sitäkin paremmin, tosin Sisun kasvattajan tukemana. Sisun kasvattaja on tuki ja turva niin monessa koira- ja nauta-asiassa, on ilo omistaa Handskes-koira kun voi koska vaan jakaa ilot ja vielä iloisemmat asiat. Surujahan ei Sisun kanssa ole ollutkaan.

Lampaiden paimennuksestakaan ei oikein voi puhua. Sisu kyllä hakee porukasta poikenneen yksinäisen, mutta ei "työnnä" porukkaa portista sisään, ja siinä siitä olisi iso apu tälläiselle laiskalle. Nyt homma toimii niin, että Sisu jää portille vahtimaan ja minä kävelen lampaat perässäni portista. Kun Sisu on portilla niin saan sen suljettua ilman ulos-sisään-ulos-sisään temppuilua.

Mese kipittelee jaloissa mukana, ja jos lampaat polkaisevat sille jalkaa se kyllä väistää, mutta ottaa sitten heti pari tomeraa askelta kohti polkaisijaa ja väistäähän se lammas. Ei se koko, vaan se asenne.

Koko alkukesä onkin poikien kanssa katseltu lampaita ja naposteltu samalla possun sydämen palasia ja kielen kappaleita. Ajattelin niin, että tällä saisin niiltä taitettua halun mennä omatoimisesti juoksuttamaan lampaita eivätkä pojat sen ensimmäisen minulle sattuneen vahingon jälkeen ole niitä juoksuttaneetkaan. Nyt ei tarvitse varoa, että pojat pääsevät mukaan kun siirrän lampaita.

Enhän minä niitä lampaita jatkuvasti siirtele, mutta jos lampaat olisivat omiani ja pysyvästi täällä touhuaisin varmaan enemmän ja opettaisin Sisulle sen "työntämisen" tai ehkä se hoksaisi sen ihan itse.

Lampaat tottuivat koiriin kun saivat kuivaa leipää ja kauraa ja muita herkkuja vain kun koirat olivat mukana.

Kovasti mielenkiintoista on touhuta kahden eri eläinlajin kanssa.

Seuraavana oli vuorossa Handskes-päivät. Sisun kasvattaja oli järjestänyt jalostustarkastuksen, ja niin Sisukin tarkastettiin. Sisun korkeudeksi saatiin 35cm, ja nyt viimeistään voin loptettaa kaikenlaisen arvioinnin. Jos suustani jotain päästän jonkun koiran ulkonäöstä se on vain minun mielipiteeni, sillä ainoana gööttinä Sisu ei mielestäni ole ollut ollenkaan korkea. Plussaa Sisu sai tummista silmistään ja kaulasta, ja arvosanaksi hyvän.

Kyllä. Aamulla varttia vaille viisi. Vihon viimeinen virallinen ponnistus edessä.

Tämän karvasedän kanssa lähdimme retkelle Kaivopuistoon, kleinien erkkariin. Päivä oli ihan super upea. Tepasteltiin turistien tavoin sinne sun tänne, ja ajeltiin sporalla ja vaikka mitä. Kyllä Mesen kanssa kelpaa kun se on niin pieni ja osaa liikkua suuressa maailmassa.

Tämä täti sen sijaan ei ymmärtänyt arvostaa Mesen iloista hypähtelyä ja kolmella jalalla seisomista, Mese sai sinisen nauhan, mutta toisaalta meille jäi sitten enemmän aikaa itse asiaan, eli Hesassa tepasteluun.

Mesenkin ilmeestä näkee, että riittelee tämä vatkaaminen jo.

Ihana Mese!

Reissuseurasta kiitos Susannalle ja Iidalle! Ihan huippua - ja ensi vuonna ehdottomasti taas!